maanantai 30. toukokuuta 2016

Khaled Hosseini: Leijapoika

Jos jotakin olen näiden kaikkien luettujen vuosien varrella ymmärtänyt, niin sen, että kirja on ollut hyvä silloin, kun se on herättänyt ajatuksia ja tuntemuksia. Olkoonkin ne minkälaisia tahansa. "Leijapoika" oli ollut minun ns lukulistalla (eli majaillut tuolla kirjahyllyssä) jo kauan, luultavasti kymmenisen vuotta. Ehkä sen lukemista hieman viivytti se, että tiesin mitä tuleman pitää. Tämän tyylisiä kirjoja kun luin parikymppisenä useita.

Leijapoika kertoo Amirin ja Hassanin tarinan. Se on kuvaus lapsen ymmärtämättömyydestä, petoksesta, mielettömästä uskollisuudesta ja sovituksesta. Mutta tiestysti se on myös tarina Afganistanin sisäisestä tuhosta, oman maansa jättämisestä ja sietämättömästä pahuudesta, joka jälleen kerran kohdistuu vähemmistöön (hazaroihin) ja tietenkin lapsiin. Kirja muistuttaa jälleen kerran, kuinka jokainen tehty tai tekemättä jätetty asia vie elämää eteenpäin ja määrittää sen, minne kukakin kulkeutuu. Kaikkiin elämänkäänteisiin ei voi mitenkään itse vaikuttaa, ja ehkä väliä onkin vain sillä, mistä itsensä lopussa löytää. Tuntuu niin hirvittävän epäoikeudenmukaiselle, ettei meillä kaikilla ole samoja edellytyksiä elämälle. Jos pahaa tapahtuu täällä meillä suloisessa Suomessakin, niin aika paljon enemmän sitä tapahtuu muualla maailmassa.

Ihailen Hassanin hyvyyttä. Eihän hyvyys ja se, ettei halua edes vihamiehelleen pahaa, voi olla väärin. Miksi sitten hyvät saavat aina kärsiä kaikista eniten? Miksi on niin, että on osattava olla itsekäs, äänekäs ja kova selviytyäkseen elämästä eteenpäin? Ja miksi niin usein lapset joutuvat maksamaan isiensä synneistä? Mutta silti en ymmärrä Hassanin pohjatonta hyvyyttä. Kyllä nyt jumalauta itsensä puolesta pitää edes vähän taistella.

Amir puolestaan on melko itsekäs kultalusikka suussa syntynyt kakara, jolle tekisi mieli karjaista, että lopeta se kitinä ja kasva nyt jo aikuiseksi. Mutta oppirahat on tietysti meistä jokaisen maksettava elämänkoulussa, toisille käy vain vähän turhan kalliiksi se toisten kouluttaminen.

Viimeisenä, kirjan kannet suljettuani, osasin miettiä vain sitä, että toivottavasti tässä maailmassa on oma paikkansa niille, jotka kokevat oikeudekseen tehdä pahaa toisille. Että kaikki maailman Assefit joutuisivat kokemaan juuri sen saman, minkä ovat muille tehneet. Kaikkien sorrettujen vuoksi, vaikka tuhat kertaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti